Silmästä silmään

Kohtaaminen.

Kuljemme räntäsateessa toistemme ohi. Kättely on sairaalassa kielletty. Halaus on pikainen rintakehän yhteenpainaminen ja selän taputus.

Olen usein urani aikana miettinyt kohtaamista, kontaktia ja kosketusta. Se nousee teatteriharjoituksissa monesti esille. Ei yksi eikä kaksi harrastajaa on sanonut suoraan, että hänen on vaikea päästää ihmisiä lähelle tai antaa koskettaa. Toisen koskettaminen ei ole hankalaa, mutta se että antaisi koskettaa. Kun siihen ei ole tottunut. Se saattaa tuntua pelottavalta. Se nostaa pintaan kipua, kaipausta ja kohtaamattomuutta.

Teimme draamapohjaisella mindfulness –kerralla peiliharjoitteen. Tarkoitus on tehdä mahdollsimman yksinkertaisia liikkeitä, jotta toinen pystyy seuraamaan täysin samanaikaisesti. Koko ajan silmiin katsoen.

Silmiin katsominen on hirvittävän intiimiä. Silmiin katsoaessa, tilanteella sulaessa, tuntuu pääsevän toisen kosketuksiin toisen ihmisen sielun kanssa. Pikainen silmiin vilkaisukin, jos se tehdään läsnäolevasti, räntäsateessa kulkiessa, sairaalassa tervehdittäessä, halauksen jälkeen – itsestäni se on ainakin joka kerta sykähdyttävää.

Minulle on monta kertaa sanottu häkeltyneenä, että sinä katsot silmiin niin itensiivisesti. Tajusin jokin aika sitten, että minä todella näen ihmisestä jotain erityistä, kun keskityn katsomaan häntä silmiin. Siinä luo jonkun yhteyden, jota ei ihan täysin osaa selittää.

Eikä tarvitsekaan.

Taide on onneksi sellainen alue, jossa tietynlainen magia on sallittua, jopa välttämätöntä. Tyhjästä syntyy asia, joka taas katoaa tyhjään. Kuka sen luo? Jonkinlainen kollektiivi. Mitä on flow?

Eksyn asiasta. Ja toisaalta en. Siihen luomiseen tarvitsemme kontaktia. Mitä syvemmälle uskallamme katsoa toisiamme silmiin, mitä enemmän uskallamme olla auki toiselle, sitä upeampaa ja luovempaa jokaisesta prosessista tulee.

Kun seuraavan kerran kohtaat ihmisen, kokeile tätä: katso tarkkaan, minkä väriset silmät hänellä on. Näin olet luonut kontaktin. Tarkkaile sitten mitä tapahtuu 😊

Draama?!

Heippa kaikille 🙂

Draamakurssilla tutkittiin minäkuvaa ja rajoja draaman työkaluilla

Mie olen Eija Jalkanen, teatteri-ilmaisun ohjaaja. Gartanolla ohjaan draamakursseja ja draamatoimintaa.

Gartanon ensimmäinen draamakurssi päättyi kuukausi sitten. Tässä ensimmäisessä blogitekstissäni ajattelin avata ja pohdiskella sitä, mitä draama oikein tarkoittaa.

Sana draama tuntuu olevan monelle aikamoinen jännityksen ja ahdistuksen lähde. Aloitan kurssit lähes poikkeuksetta fiilisjanalla, jossa janan toisessa päässä on mahdollisimman negatiivinen tunne ja toisessa päässä mahdollisimman positiviinen. Ensimmäisellä kerralla kysyn,
millainen fiilis ihmisillä tulee kuullessaan sanan draama.

Miun näkökulmastani yllättävän iso osa ihmisistä jää keskiosan ”negatiiviselle” puolelle. Draama tuo mieleen epämukavia asioita. Sen, että laitetaan yksin lavalle esiintymään. Sen, että siinä nolataan. Esillä oleminen jännittää. Esiintyminen jännittää. Siihen pakotetaan, mutta ilman opetusta, valmistelua, ohjausta tai jälkipurkua.

Draama ensinnäkään ei ole miun mielestäni mitään näistä, ja siksi teetänkin tämän harjoituksen ensimmäisenä. Silloin näitä asioita päästään purkamaan sanallisesti ja pääsen rauhoittelemaan, että ketään ei laiteta esiintymään jos hän ei välttämättä halua. Kaikki on vapaaehtoista. Eikä ketään todellakaan nolata, vaikka hullutella saatetaan kyllä. Jokaisella on kuitenkin oikeus asettaa omat rajansa ja liikkua vain siellä epämukavuusalueella, joka on oman sietokyvyn rajoissa. Tämä jo tuo usein rentoutuneemman ilmapiirin.

Draama tarkoittaa miun mielestäni toimintaa. Se on käytännössä toiminnallisia harjoitteita, oman kehon kautta tehtynä, ryhmässä. Olennainen asia draamassa moneen muuhun taidelähtöiseen menetelmään on se, että draaman tekemiseen tarvitaan aina ryhmä.

Draamassa harjoitellaan yhteistyötä, kommunikaatiota ja kontaktia (vaikka harjoitukset tehtäisiin yksinään, ne tehdään aina samaan aikaan samassa tilassa muiden kanssa). Sen takia turvallisessa ryhmässä viisaudella ohjatut harjoitteet ovat sosiaalisille jännittäjille loistava paikka tulla harjoittelemaan käytännössä hankalia tilanteita.

Draama ei siis ole sama asia kuin teatteri. Tai näyttelijäntyö. Draama toimii pohjana teatterille ja näyttelijäntyölle, mutta työkaluna se on enemmänkin itseen tutustumista, toki joskus roolien kautta.

Mietin usein, mihin tämä hurja jännitys draamaa kohtaan johtuu. Kuinka paljon on kyse huonoista kokemuksista? Siitä, että esimerkiksi peruskoulun puolella on pakotettu menemään yksinään esiintymään? Pitämään vaikkapa se esitelmä – ja opetetaanko ennen sitä esiintymistä? Käydäänkö keskustelua? Annetaanko kannustavaa palautetta?

Draamassa ainoita sääntöjä on se, että kaikki on oikein. Mikä tahansa, mikä nousee ihmisestä itsestään on aina ja poikkeuksetta oikeata, hienoa ja upeaa.

Aika mahtavaa, eikö?

Tätäkin ihmisten tosin on vaikea uskoa. Kun ohjaaja sanoo, että kaikki on oikein ja mitään ei voi tehdä väärin, aika moni meistä silti ajattelee, että tässä on kuitenkin oikea ja väärä tapa. Ohjaajalla on kuitenkin joku tietty näkemys siihen, mikä on paras ratkaisumalli, mutta se ei vain kerro sitä. Mistä se sitten kumpuaa? Taidan jatkaa sen aiheen parissa seuraavassa blogissani, koska miulla on siihen selkeä ajatus 🙂

Ihastuttavaa vuoden alkua kaikille! Seurailkaa Gartanon sivuja, uusia kursseja on tulossa 🙂

P.S. Kun teetän viimeisellä kerralla saman fiilisjanan, aika moni on jo viivan positiivisella puolella. Ei niin, että sillä sinänsä olisi merkitystä, mutta kiinnostava kehityskaari siinä useimmiten on 🙂