Silmästä silmään

Kohtaaminen.

Kuljemme räntäsateessa toistemme ohi. Kättely on sairaalassa kielletty. Halaus on pikainen rintakehän yhteenpainaminen ja selän taputus.

Olen usein urani aikana miettinyt kohtaamista, kontaktia ja kosketusta. Se nousee teatteriharjoituksissa monesti esille. Ei yksi eikä kaksi harrastajaa on sanonut suoraan, että hänen on vaikea päästää ihmisiä lähelle tai antaa koskettaa. Toisen koskettaminen ei ole hankalaa, mutta se että antaisi koskettaa. Kun siihen ei ole tottunut. Se saattaa tuntua pelottavalta. Se nostaa pintaan kipua, kaipausta ja kohtaamattomuutta.

Teimme draamapohjaisella mindfulness –kerralla peiliharjoitteen. Tarkoitus on tehdä mahdollsimman yksinkertaisia liikkeitä, jotta toinen pystyy seuraamaan täysin samanaikaisesti. Koko ajan silmiin katsoen.

Silmiin katsominen on hirvittävän intiimiä. Silmiin katsoaessa, tilanteella sulaessa, tuntuu pääsevän toisen kosketuksiin toisen ihmisen sielun kanssa. Pikainen silmiin vilkaisukin, jos se tehdään läsnäolevasti, räntäsateessa kulkiessa, sairaalassa tervehdittäessä, halauksen jälkeen – itsestäni se on ainakin joka kerta sykähdyttävää.

Minulle on monta kertaa sanottu häkeltyneenä, että sinä katsot silmiin niin itensiivisesti. Tajusin jokin aika sitten, että minä todella näen ihmisestä jotain erityistä, kun keskityn katsomaan häntä silmiin. Siinä luo jonkun yhteyden, jota ei ihan täysin osaa selittää.

Eikä tarvitsekaan.

Taide on onneksi sellainen alue, jossa tietynlainen magia on sallittua, jopa välttämätöntä. Tyhjästä syntyy asia, joka taas katoaa tyhjään. Kuka sen luo? Jonkinlainen kollektiivi. Mitä on flow?

Eksyn asiasta. Ja toisaalta en. Siihen luomiseen tarvitsemme kontaktia. Mitä syvemmälle uskallamme katsoa toisiamme silmiin, mitä enemmän uskallamme olla auki toiselle, sitä upeampaa ja luovempaa jokaisesta prosessista tulee.

Kun seuraavan kerran kohtaat ihmisen, kokeile tätä: katso tarkkaan, minkä väriset silmät hänellä on. Näin olet luonut kontaktin. Tarkkaile sitten mitä tapahtuu 😊

Fidgettaus elikkäs näpräys

Oletko aikanaan näprännyt lankapuhelimen langat rullalle ja piirrellyt puhelinluettelon täyteen kukkia? Käveletkö nykyään maratoonin verran puhelun aikana? Tätä on fidgettaus!

Gartanolla tästä eniten kärsivät koodarien kynät.

Videolla Miikka (https://twitter.com/theKenkae)

Minä ja minun ystävä

Mieki nyt sitten kokeilen kirjoittaa blogitekstiä. Lupasin itselleni, että tekisin vain videoita kun pilkut ei aina osu kohdalleen. Tästä aiheesta koin kuitenkin, että haluan kirjoittaa.

Aikanaan kaikki tarvittavat asiat liikkuivat mukana kätevästi taskussa. Aluksi mukana pysyi vain avaimet. Eihän lapsen tarvinnut kuin kotiin päästä. Sitten alkoi tulemaan viikkorahaa, mutta nämä kuitenkin pysyivät kukkarossa kotona ja ne otettiin mukaana kauppaan lähtiessä. Sitten iski Nokia ja mukana alkoi koulurepussa kulkea myös kuvan mukainen matkapuhelin. Hyvin pystyi soittamaan vaikka tien päältä ja akku ei kestänyt juuri mitään.

Sitten alkoi pikkuhiljaa olemaan rahaa siten, että oli aika saada ensimmäinen maksukortti joten mukaan tuli myös lompakko. Tämä kolmikko on mukana pysynyt todella pitkään ja kaikkialta lähtiessäni käyn myös taskut läpi aina samassa järjestyksessä: Avaimet, Lompakko, Puhelin.

Suurin muutos tähän tuli ammattikoulu aikaan, kun mukana alkoi ajottain liikkua teknisempää tavaraa. Aluksi mukaan tuli läppäri. Koulussa oli kätevästi opiskelijoille langaton verkko jota käyttäen pystyi pelaamaan vaikka WoWia tuntien välillä (ja ajottain myös tuntien aikana). Tällöin olin Joensuulaisissa verkkopelitapahtumissa tutustunut Bearly Technicalin Harrin kautta tanssimattoihin (Hänenkin kanssaan jo tunnettu 14 vuotta, näin se aika rientää).

Koulussa käydessä oli mukana luonnollisesti reppu ja sinne sitten ajottain tungettiin mukaan tanssimatto, playstation ohjaimen adapteri tietokoneelle ja läppäri, niin välitunnilla voitiin luokkalaisten kanssa tanssahdella. Haluaisin kuvitella, että minä puolestani tutustutin joitakin luokkalaisiani tähän ihanaan keksintöön.

Tällöinen läppäri siirtyi isälleni, kun sille ei minulla enää ollut tarvetta. Kaksoistutkinnon suorittamisen jälkeen töissä käydessä mukana alkoivat liikkua taas vain vakio kolmikko ja ne tarkistettiin aina lähtiessä: Avaimet, Lompakko, Puhelin.

Kun  minua sitten kannustettiin jatko-opiskelemaan ja monen mutkan kautta insinöörilinjalle pääsin opiskelemaan piti taas kaivaa vanha koulureppu kaapin perältä. Pitihän kaavakirjat ja muistiot liikkua mukana. Reppuni oli isojen poikien vaikutuksen vuoksi ollut ylä-asteelta (nykyäänkö pitäisi sanoa ylä-koulusta) saakka skeittimallinen. Takana oli skeittilaudalle kiinnitysremmit ja reppu avautui ainoastaan selkäpuolelta. Tämä alkoi käydä muistioiden kanssa rasittavaksi, kun kaikkiin tavaroihin pääsi käsiksi vain pinon päältä. Perinteisessä repussa olisi tasku avattu ylhäältä ja tavaroihin pääsi käsiksi kun ne olivat pystyssä.

Ensimmäisen vuoden aikana repun olkaimien pehmusteet alkoivat elää omaa elämäänsä ja täyden repun kantaminen oli suorastaan kivuliasta. Tähän ratkaisuna oli talviaikaan toppatakki joka pehmensi remmien kontaktia. Mukana alkoi myös toisena vuonna liikkumaan oma kannettava tietokone. Jatkuvassa luokkien vaihtelussa alkoi harmittamaan koulun koneiden hitaus ja jokaisessa luokassa selkeän “oman ympäristön” ylläpitäminen oli työlästä. Pitkään oli Eclipse ja kaikki koulutiedostot mukana aina tikulla. Tällöin työpiste liikkui mukana aina eri koneille pitkin koulua. Uuden läppärin myötä piti vaikeasti organisoitava reppu vaihtaa olkalaukkuun. Mukana kulki kätevästi muutama kirja ja vihkonen tietokoneen ja virtapiuhan lisäksi.

Kolmantena vuonna alkoi yrittäjyys kiinnostamaan, koska kuten Koodersin tarinassa on kerrottu olin toteuttanut eri tahoille nettisivuja ja näiden laskuttamisen helpotukseksi kaavailin omaa yritystä. 2013 Kooders näkikin päivänvalon ja vuonna 2014 toiminta siirtyi omaan toimistoon. Läppäri jatkoi kulkemistaan mukana.

Yrittäjyydestä vinkkinä oli annettu, että rahaa pitää muistaa yrittäjän myös käyttää ihan vähennysasioiden kannalta, kuin myös yrittäjän oman jaksamisen kannalta. Hyvinvointiin pitää panostaa. Ensimmäisestä  keikasta, josta jäi laskujen jälkeen jotain yli päätin tehdä hyvinvointiin sijoittavan hankinnan: Ostin kunnollisen repun. Tuohon aikaan oli ASUSin myymälässä ale jossa kaikki kaupan tuotteet olivat -50%. Seassa oli myös ASUS R.O.G reppu johon mahtui jopa 17,3″ pelikannettava. Enemmän kuin riittävä 15″ Ultrabookille. Repussa oli monia eri taskuja joille kaikille löytyi selkeä rooli. Sivuun mahtui hyvin hiiri ja hiirimatto, kannettavalle löytyi oma taskunsa ja virtapiuha meni kätevästi toiselle puolelle sivutaskuun. Jonkin aikaa repusta nautittuani huomasin, että se alkoi kulkea aina mukana. IT-alan yrittäjän oli luontevaa pitää kone aina mukana, jotta pääsi koodaamaan koska tahansa.

No miten kaikki tämä jaarittelu tavaroiden kuljettamisesta liittyy mitenkään kirjoituksen otsikkoon?

Isälläni oli tavaroiden kuljettamiseen pitkään loistava ratkaisu. Lompakko, puhelin, tupakat ja kaikki muu tarpeellinen liikkui mukana pienessä urheilukassissa. Malliltaan kassi oli täysiverinen urheilukassi, mutta pituutta sillä oli vain 30cm luokkaa. Koska laukku oli aina mukana ristiytyi sen nimeksi “Ystävä”. Ystävä oli aina mukana. Kassi vaihtui vuosien varrella useaan kertaan, mutta Ystävä nimi kantautui aina mukana.

Uuden reppuni kanssa aloin nähdä itsessäni samanlaisia piirteitä. Ristinkin reppuni Ystäväksi. Se oli aina mukana ja auttoi monissa asioissa. Koodersin alkutaipaleella olin vielä opiskelija, joten reppu pääsi mukaan myös kouluun ja raskaatkin kantamukset liikkuivat mukavasti Ystäväni avustuksella.

Reppu kävi kokemassa monia tapahtumia ja muita tilanteita, jossa konetta tarvittiin mukaan. Myös kauppareissuilla pysyi erillisissä taskuissa aina tietokone mukana ja vakiokantamuksen tilavuuden oppi niin selkärankaan, että ruokakaupassa ostokset mahtuivat aina kerralla reppuun. Olihan sitä täytetty satoja kertoja.

Sitten aletaan lähetä nykypäivää. Kaikki nämä repun täyttämiset alkoivat käydä Ystävälläni raskaaksi ja reissullani Helsinkiin vuoden 2016 lopulla HackJunctioniin ja Slushiin se tapahtui. Ystäväni vetoketju sanoi itsensä irti. Ajattelin, että selviän hyvin ilman reppua kerta tyhmä reppu meni ja rikkoutui. HackJunctionilla mukana ollut Bearly Technicalin Harri kantaa aina mukanaan neulaa ja lankaa (?!?) ja paikkasi vetoketjuani, jotta se kesti kasassa Joensuuhun saakka.

Vetoketju alkoi kuitenkin karkailla raiteiltaan ja ei reppua oikein voinut käyttää. Hetken liikuskelin ilman reppua ja harkitsin jopa uuden ostamista, mutta sitten muistin miksi en voinut näin tehdä.

Kyseessä oli Ystävä. Ensimmäinen asia jonka olin Koodersilla ansaiduilla rahoilla hankkinut.

Kävin ompelimolla, jossa sanottiin, että suutari tekee näitä. Sitten kävin suutarilla josta todettiin ettei tehdä. Seuraava ratkaisu oli sosiaalinen media johon seuraavalla viestillä hyökkäsin:

Sain monia ehdotuksia, mutta kätevästi keskustassa oli tuttavani pyörittämä Koskikadun Suutari. Liike on auki 8:30 – 17:00, joten vihdoin tammikuun lopulla löysin päivän, että maltoin toimistolta lähteä ennen tuota aikaa ja vein repun näytille. Heti lämpimän tervehdyksen jälkeen iskin repun hermostuneena tiskiin. “Onko mitään tehtävissä?”. Sain kuitenkin tyynesti vastauksen “Vetoketjun vaihto on meillä ollut näissä 30€, mutta siitä tulee sitten musta.”

Mutta tämähän kuulosti aivan mahtavalta! Asialle olisi siis jotain tehtävissä eikä eroa välttämättä edes huomaisi. Olin koko alkuvuoden kuljettanut läppäriä kaikkialle aina kun sitä kaivattiin ihan puhtaasti käsin toivoen, että akku kestää. Kuitenkin tätä kirjoittaessani on 2.2. joka tarkoitti torstai päivää, jolloin sain Ystäväni takaisin.

Se on jännä, miten sen Ystävän tärkeyden itse huomasi vasta kun sen menetti. Yhtäkkiä ei aina ollutkaan kone mukana, ei aina ollut käyntikortteja valmiina, ei ollut aina laturin piuhaa mukana eikä aina ollut jotain missä kuljettaa tavaraa vaikka kaupasta kotia ostamatta säkkiä.

Oliko tämä hyvin kaukaa haettu ja pitkä tapa kertoa, että olen onnellinen Ystäväni paluusta? Kyllä.

Oliko tämä hyvä keino kokeilla minkälaisia ajatuksia herää vain siitä, kun jokin asia on omista syistä tärkeä. Reppuni ei ole muille tärkeä, mutta itselleni se merkkaa Koodersin alkua. Yrittäjyyteni alkua. Ja aion tätä kapsäkkiä parsia ja pitää mukanani toivon mukaan ihan loppuun asti.

Pääsenkin huomenna aloittamaan perjantain tuttuun tapaan aamulla.

Avaimet, Lompakko, Puhelin ja sitten reppu selkään.

 

Tunnistatko itse, että sinulla olisi tällainen Ystävä, joka liikkuu aina mukana?

Gartanon hyvinvointiviikonloppu takana

Viime viikonloppuna 21-22.1 Gartanolla vietettiin hyvinvointiviikonloppua. Itse olin puhumassa yhdestä lempiaiheistani, eli mindfulnessista. Lähestyin asiaa hyväksymisen kautta. Kuinka usein käytämme paljon energiaa taisteluun epätoivottuja asioita vastaan. Kuitenkin usein tilanteen hyväksymällä alkaa nähdä tilanteen kokonaisuutena ja ratkaisujakin ehkä löytyy helpommin. Hyväksyminen ei tarkoita, että vaikeista ja tuskallisista asioista täytyisi pitää, vaan enemmänkin sitä, ettei kiellä tosiasioita. Sama pätee hankaliin tunteisiin ja ajatuksiin.  Kun tulee tietoiseksi esim. omista peloista, tämä voi jo sinällään helpottaa. Seuraava askel, pelon hyväksyminen ehkä helpottaa lisää. Kun vastaan taistelu lakkaa.

Ihanien hoitojen lisäksi viikonlopussa oli tarjolla Susanna Tannin päivä ravitsemuksesta ja tehokkaasta hengitystekniikasta. (Tallenne löytyy Gartanon youtubesta). Olen kiitollinen kun sain olla läsnä Susannan luomassa innostavassa ja lämpimässä ilmapiirissä. Vaikka olen freetox maailmassa vielä untuvikko, olen jo suuresti hyötynyt gluteenittomasta ja maidottomasta ruokavaliosta. Prosessoidut elintarvikkeet alkaa olla mennyttä elämää omassa jääkaapissa 🙂 Myös Juice plus+ kapselit runsaine ravintosisältöineen ovat tuoneet virtaa elämään. (Tästä oma tarinani onkin ihan oman videonsa arvoinen).

Hengitystekniikka jonka Susanna opetti, oli erittäin tehokas ja otin jo jokapäiväiseen käyttöön.  Tästä asiasta innostuneena Eija Jalkanen alkaakin pitää Body&Mind haasteryhmää 3.3 alkaen perjantaisen mindfulneksen jälkeen eli klo 17.30. Gartanolla. Tästä myös tulossa lisää tietoa. Olen niin innoissani kaikesta, millä voidaan pala palalta vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin 🙂 Kaikkea jännää on luvassa!

Onko kaikki jo sanottu

Onko mahdollista sanoa enää mitään uutta? Kun ryhdyin luonnostelemaan tätä elämäni ensimmäistä blogikirjoitusta, tuli mieleeni, että onko kaikki peräisin jonkun muun ajatuksista. Varmaankin on, ehkä eri näkökulmasta tai eri tavalla pyöriteltynä. Onko kaiken jo joku muu sanonut, ja jos onkin, onko se oleellista? Täytyyhän ihmisten olla tietoisia siitä, että kaikkia sanomisia on jo pyöritelty. Toisaalta, vaikka samatkin asiat usein toistuvat, siitä voi saada vahvistusta jollekkin omalle ajatukselleen tai pohdinnalleen. Itse luen aika harvoin toisten blogeja, sekä sosiaalisen median päivityksiä, koska varsinkin kaikki kiiltokuvamaisuus ja pinnallisuus tuntuu joskus niin päälle liimatulta, että toisaalta jää kiinnostamaan että mitähän tuo ihminen ihan oikeasti tuntee ja ajattelee. Blogikirjoitukset joita luen, yleensä antavat tukea omille ajatuksilleni tai sitten ravistelevat kunnolla näkemään erilaisia näkökulmia.

Toisaalta toki uutta ovat aina ihmisten kokemukset, ne ovat ainutlaatuisia vaikka asia olisikin sama. Ehkä juuri siksi ainakin itse koen ne mielenkiintoisina, koska toisen kokemusta ei periaatteessa voi koskaan kyseenalaistaa, se on kokijalle aina tosi.  Ehkä juuri tämän vuoksi aioin seuraavissa blogeissani/ vlogeissani lähestyä asioita oman kokemusmaailmani kautta. Tulossa ajatustenvirtaa mm tietoisen läsnäolon ja ravitsemuksen vaikutuksesta elämään . Kehon ja mielen yhteistyötä tietenkään unohtamatta 🙂

Draama?!

Heippa kaikille 🙂

Draamakurssilla tutkittiin minäkuvaa ja rajoja draaman työkaluilla

Mie olen Eija Jalkanen, teatteri-ilmaisun ohjaaja. Gartanolla ohjaan draamakursseja ja draamatoimintaa.

Gartanon ensimmäinen draamakurssi päättyi kuukausi sitten. Tässä ensimmäisessä blogitekstissäni ajattelin avata ja pohdiskella sitä, mitä draama oikein tarkoittaa.

Sana draama tuntuu olevan monelle aikamoinen jännityksen ja ahdistuksen lähde. Aloitan kurssit lähes poikkeuksetta fiilisjanalla, jossa janan toisessa päässä on mahdollisimman negatiivinen tunne ja toisessa päässä mahdollisimman positiviinen. Ensimmäisellä kerralla kysyn,
millainen fiilis ihmisillä tulee kuullessaan sanan draama.

Miun näkökulmastani yllättävän iso osa ihmisistä jää keskiosan ”negatiiviselle” puolelle. Draama tuo mieleen epämukavia asioita. Sen, että laitetaan yksin lavalle esiintymään. Sen, että siinä nolataan. Esillä oleminen jännittää. Esiintyminen jännittää. Siihen pakotetaan, mutta ilman opetusta, valmistelua, ohjausta tai jälkipurkua.

Draama ensinnäkään ei ole miun mielestäni mitään näistä, ja siksi teetänkin tämän harjoituksen ensimmäisenä. Silloin näitä asioita päästään purkamaan sanallisesti ja pääsen rauhoittelemaan, että ketään ei laiteta esiintymään jos hän ei välttämättä halua. Kaikki on vapaaehtoista. Eikä ketään todellakaan nolata, vaikka hullutella saatetaan kyllä. Jokaisella on kuitenkin oikeus asettaa omat rajansa ja liikkua vain siellä epämukavuusalueella, joka on oman sietokyvyn rajoissa. Tämä jo tuo usein rentoutuneemman ilmapiirin.

Draama tarkoittaa miun mielestäni toimintaa. Se on käytännössä toiminnallisia harjoitteita, oman kehon kautta tehtynä, ryhmässä. Olennainen asia draamassa moneen muuhun taidelähtöiseen menetelmään on se, että draaman tekemiseen tarvitaan aina ryhmä.

Draamassa harjoitellaan yhteistyötä, kommunikaatiota ja kontaktia (vaikka harjoitukset tehtäisiin yksinään, ne tehdään aina samaan aikaan samassa tilassa muiden kanssa). Sen takia turvallisessa ryhmässä viisaudella ohjatut harjoitteet ovat sosiaalisille jännittäjille loistava paikka tulla harjoittelemaan käytännössä hankalia tilanteita.

Draama ei siis ole sama asia kuin teatteri. Tai näyttelijäntyö. Draama toimii pohjana teatterille ja näyttelijäntyölle, mutta työkaluna se on enemmänkin itseen tutustumista, toki joskus roolien kautta.

Mietin usein, mihin tämä hurja jännitys draamaa kohtaan johtuu. Kuinka paljon on kyse huonoista kokemuksista? Siitä, että esimerkiksi peruskoulun puolella on pakotettu menemään yksinään esiintymään? Pitämään vaikkapa se esitelmä – ja opetetaanko ennen sitä esiintymistä? Käydäänkö keskustelua? Annetaanko kannustavaa palautetta?

Draamassa ainoita sääntöjä on se, että kaikki on oikein. Mikä tahansa, mikä nousee ihmisestä itsestään on aina ja poikkeuksetta oikeata, hienoa ja upeaa.

Aika mahtavaa, eikö?

Tätäkin ihmisten tosin on vaikea uskoa. Kun ohjaaja sanoo, että kaikki on oikein ja mitään ei voi tehdä väärin, aika moni meistä silti ajattelee, että tässä on kuitenkin oikea ja väärä tapa. Ohjaajalla on kuitenkin joku tietty näkemys siihen, mikä on paras ratkaisumalli, mutta se ei vain kerro sitä. Mistä se sitten kumpuaa? Taidan jatkaa sen aiheen parissa seuraavassa blogissani, koska miulla on siihen selkeä ajatus 🙂

Ihastuttavaa vuoden alkua kaikille! Seurailkaa Gartanon sivuja, uusia kursseja on tulossa 🙂

P.S. Kun teetän viimeisellä kerralla saman fiilisjanan, aika moni on jo viivan positiivisella puolella. Ei niin, että sillä sinänsä olisi merkitystä, mutta kiinnostava kehityskaari siinä useimmiten on 🙂

Palaa hetkeen mindfulnessin avulla

Usein työpäivä sisältää kaikenlaista tekemistä ja monen asian muistamista. Kuinka siis toimia kun pitäisi pystyä taas keskittymään? Tämänkertaisessa videossa käydään läpi ratkaisua juuri tähän ongelmaan yksinkertaisen hengitysharjoituksen muodossa!